Vanhan teeman pohdintaa, mutta onhan se joskus hyvä päivittää

"Hyväksykää siis toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät, Jumalan kunniaksi." Room 15:7

Pyrin parhaani mukaan hyväksymään kaikki ja näkemään toisessa aina jotain positiivista, vaikka muuten sisäisesti kiehuisin. Nyt kun on ottanut isot kengät jalkaan ja ollut töissä seurakunnalla olen tähän yrittänyt erityisesti kiinnittää huomiota ja eipä vielä ole ketään ollut josta en jotain positiivista löytäisi. Ei se tietenkään aina ole helppoa ollut, en ole mikään pyhimys, mutta pidän tätä asiaa vain tärkeänä ja onhan se hyödyllistä, missä tahansa kulkee.

Olen ollut luonteeltani ollut aina sellainen, että haluan porukan sisälle ja jos siihen pääsin halusin pitää siitä kynsin sekä hampain kiinni. Kiusaamisen tausta ja paljon yksinään olo kotona varmasti vaikutti tähän paljon. Tämän takia olen varmaan sallinut toisten tehdä ehkä hyppiä silmilleni tämän takia sekä yleensä minä teen ne kompromissit. Yleensä myös minä olen ollut se joka kysyy: "Ehikkö tänää näkee?" Jos en näin tehnyt saattoi olla jopa niin, ettei perääni kyselty kuukausiin. (Nyt sitten itse teen tätä samaa joillekin ja puolustelen itselleni välimatkan olevan ensisijainen syy.) 

Kaikesta negatiivisesta huolimatta(Sillä sitä ollut paljon) koen välittäväni muista ihmisistä todella paljon. En halua katkeroitua asioista vaan päästä nopsaan ärsytykseni yli, jotta voin nauttia taas uusista tilanteista.

"Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua kun se sytytetään laiteta vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville." Matt. 5:14-15

Entäs sitten kun kyse on minusta itsestäni? Itsestään ei taideta aina hirmuisesti välittää. Tiedän että ei voi saada toista oppimaan sellaista asiaa mihin et itsekkään usko. Olen jo oppinut uskomaan omallekin kohdalle, että Jumala rakastaa sua ja mua sellaisena kun olet. Mutta hyväksynkö minä itseäni? Mollaan itse itseäni todella paljon . Olen saanut huomata, että reaktio tähän on useimmiten: "Älä ny Börje viitti!"

Kun Rovaniemellä(2014) sain oppitunnin aiheen "Minä olen rakas!" pidättelin naurua, sillä en kokenut olevani oikea ihminen tähän tehtävään. Eräässä nuortenillassa myös tokaisin, että en todellakaan ole oikea ihminen puhumaan itsetunnosta. Nyt kun toisaalta miettii tapahtumia en enää nauraisi ehdotukselle, sillä huomaan, etten mollaamisellani enää vain suojele itseäni, vaan oikeasti vain tiedän kuka minä olen. Mää oon asioita läpäksi vääntävä ihminen ja johan meille stand up koomikotkin on näyttänyt, että turvallisinta on lähtee lämmittää yleisöä "mollaamalla" itseään eka. 

"Älkää olko kenellekään mitään velkaa paitsi että rakastatte toisianne. Joka rakastaa toista on täyttänyt lain vaatimuksen." Room.13:8

Musta on helpompi rakastaa tai edes tykätä toisesta kuin itseään. Sillä en mää nyt itseäni rakasta, mutta hyväksymään oon jo alkanut. Hyväksymisen olen huomannut siinä, että olen sentään oikeasti oppinut kehumaan itseäni kun se on minusta oikeutettua.(tämä on kyllä ihan hyvä asia myös työhaastattelujen kannalta) Eiköhän se Jumala anna myös oikean hetken kussakin asiassa joten en ala panikoimaan, vaikka itselle sydän ei välttämättä roihua, vaikka monelle muulle se on jo syttynyt.

Voi olla et samasta aiheesta oon jonnekki blogii aikasemmin kirjottanu, kun tuli desavuu mut tätä mää nykyää ajattelen xD

Paksuun kalloon viimein vastaus

Syksyllä aloittanyt työt kotiseurakunnassa, jouluna valmistunut ja keväällä töiden tekoa ja uuden työn hakua. Jotenkin tänään tajusin kuinka paljon on tapahtunut isoja harppauksia elämässäni, vaikka syksyllä kuvittelin taantuneeni kun takasin takapajula Kaalimaahan tulin.

Olen saanut kokea niin monenmoista matkan aikana. Olen kokenut pettymystä itseäni kohtaan, saanut lohdutusta tuskailuihini ja saanut olla toisten tukena. Olen epäillyt itse kuitenkin, olenko oikeasti tehnyt tätä jälkimmäistä muuta kuin sanoissani. Miksikö tätä epäilen? Oma nauravainen ja rönsyilevä luonteeni on laittanut itseäni epäilemään sitä kuinka helppoa nuorten on tulla kertomaan asioistaan meikäläiselle.  Haluaisin kuitenkin oikeasti olla myös se tukipilari ja apu kun sitä tarvitaan, kuten minulle on oltu kun itse olen tuskaillut asioissa, oli ne sitten hengellisiä tai iha tavallisia murkkuiän ongelmia.

Työhaastattelussa tulin kertoneeksi juuri tästä halustani erittäin painokkaasti ja tuntui kun minua olisi katsottu ehkä vähän hämmentynein ilmein. Oliko se sitten heille itsestäänselvää vai uusi juttu, tiedä häntä. 

Tammi-helmikuun aikana en vielä tiennyt tulevatko toimeni jatkumaan vielä syksyllä vai päättyvätkö hommat toukokuuhun. Tämä oli nuorien mielestä erittäin tärkeä tieto tulevaisuuden kannalta. Itse ajattelin tuolloin että oikeastaan ajatus on mulle 50-50 enkä oikein osannut sanoa kantaani asiaan vaan keskityin siihen hetkeen sillä nykyhetkessähän olisi tärkeintä olla läsnä. Ainakin minun mielestäni, vaikka some meitä kovasti pitää kiinni kaikkialla muuallakin. 

Nyt kun tilanne on kaikkien tiedossa, etten tule enää jatkamaan Kaalimaassa syksyllä olen saanut monenlaisia reaktioita eri ihmisiltä ja osa ovat hämmentäneet minua. Eräs tapahtuma sai herätettyä tajuntaani asti viimeistään vastauksen omaan kysymykseeni, olenko oikeasti osannut olla tukena kellekkään.

         "Huomasin, että tiirailit taaksesi, kun et enää halunnut keskittyä siihen mitä teit. Luulin tosin, että tarkistaisit vain keitä sohvalla oli vielä paikalla. Hetkenpäästä tulit jo meidän luo sohville ja näytit miettivältä ja olit jo sanomassa jotain kun itse olin aloittamassa juttua muille sohvalla olijoille. Ja jatkoin jutun loppuun kun sanoit, että voit odottaa, mutta sinulla oli juuri minulle asiaa. Kun käännyin puoleesi sanoit samantien, että ethän sää oikeesti oo lähössä mihinkään. Silmissä oli silloin vielä selkeästi iloinen ilme vaikka huoli ilmeisesti painoi mieltäsi. Vastasin hetkeäkään miettimättä, että pakko kun viranhaltija tulee takaisin. 
Huomaan silmiesi hieman kostuvan vaikka ne pysyi vielä toiveekkaina kun kysyit, että kai sää vie käyt täälä. En tietenkään voinut luvata asioita joista en tiedä, mutta jos vain ehdin niin miksi en kävisi. Alakuloisuutesi näkyi hetkessä ja toivoin ettet katsoisi minua niin pettyneen oloisena sillä en osannut suhtautua siihen. Hämmennykseni jälkeen halusin kuitenkin kannustaa sinua kohtaamaan muita aikuisia kehumalla heitä ja heittämällä läppää, että tehän saatte ammattilaisen amatöörin tilalle.
Yritit nyökytellä ymmärtäväisesti, mutta vastaukseni ei sinua miellyttänyt. Tämän takia tulin sinua lähemmäs ja sanoin sinulle, että voit ihan kaikessa rauhassa ottaa minuun yhteyttä jos haluat, eikä sinun tarvisi välittää ollenkaan, olenko lähellä. kaukana, töissä tai vapaalla.
Halasin sinua rohkaisumielessä kysyttyäbni onko se sinulle ok.  Harvoin koen olevani halaus ihmisiä, mutta sinua se ilmeisesti helpotti vaikka silmistä pienet kyyneleet valuivat. Sanoin myös jääväni palloilemaan kylille jos en töitä löydä. Tämä sai sinut jo vähän hymyilemään sekä sanomaan, että pitäisikö soittaa XXseurakuntaan, että älkää nyt sitä sinne ottako. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun kuulin tuon lauseen , mutta sinun sanomana se ei tuntunut pahalta vaan vastaukselta: Kähis kyllä sää oot ollu tukena jos et monelle niin ainakin minulle."

Tää kellonaika ei ole tällaisten asioiden kirjoitteluun paras aika, mutta nyt tuli inspis ja tätä tulee nyt luultavasti enemmänkin käytettyä taas ja ulkoasua ehkä vähä muokattua jos jaksan.