"Hyväksykää siis toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät, Jumalan kunniaksi." Room 15:7
Pyrin parhaani mukaan hyväksymään kaikki ja näkemään toisessa aina jotain positiivista, vaikka muuten sisäisesti kiehuisin. Nyt kun on ottanut isot kengät jalkaan ja ollut töissä seurakunnalla olen tähän yrittänyt erityisesti kiinnittää huomiota ja eipä vielä ole ketään ollut josta en jotain positiivista löytäisi. Ei se tietenkään aina ole helppoa ollut, en ole mikään pyhimys, mutta pidän tätä asiaa vain tärkeänä ja onhan se hyödyllistä, missä tahansa kulkee.
Olen ollut luonteeltani ollut aina sellainen, että haluan porukan sisälle ja jos siihen pääsin halusin pitää siitä kynsin sekä hampain kiinni. Kiusaamisen tausta ja paljon yksinään olo kotona varmasti vaikutti tähän paljon. Tämän takia olen varmaan sallinut toisten tehdä ehkä hyppiä silmilleni tämän takia sekä yleensä minä teen ne kompromissit. Yleensä myös minä olen ollut se joka kysyy: "Ehikkö tänää näkee?" Jos en näin tehnyt saattoi olla jopa niin, ettei perääni kyselty kuukausiin. (Nyt sitten itse teen tätä samaa joillekin ja puolustelen itselleni välimatkan olevan ensisijainen syy.)
Kaikesta negatiivisesta huolimatta(Sillä sitä ollut paljon) koen välittäväni muista ihmisistä todella paljon. En halua katkeroitua asioista vaan päästä nopsaan ärsytykseni yli, jotta voin nauttia taas uusista tilanteista.
"Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua kun se sytytetään laiteta vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville." Matt. 5:14-15
Entäs sitten kun kyse on minusta itsestäni? Itsestään ei taideta aina hirmuisesti välittää. Tiedän että ei voi saada toista oppimaan sellaista asiaa mihin et itsekkään usko. Olen jo oppinut uskomaan omallekin kohdalle, että Jumala rakastaa sua ja mua sellaisena kun olet. Mutta hyväksynkö minä itseäni? Mollaan itse itseäni todella paljon . Olen saanut huomata, että reaktio tähän on useimmiten: "Älä ny Börje viitti!"
Kun Rovaniemellä(2014) sain oppitunnin aiheen "Minä olen rakas!" pidättelin naurua, sillä en kokenut olevani oikea ihminen tähän tehtävään. Eräässä nuortenillassa myös tokaisin, että en todellakaan ole oikea ihminen puhumaan itsetunnosta. Nyt kun toisaalta miettii tapahtumia en enää nauraisi ehdotukselle, sillä huomaan, etten mollaamisellani enää vain suojele itseäni, vaan oikeasti vain tiedän kuka minä olen. Mää oon asioita läpäksi vääntävä ihminen ja johan meille stand up koomikotkin on näyttänyt, että turvallisinta on lähtee lämmittää yleisöä "mollaamalla" itseään eka.
"Älkää olko kenellekään mitään velkaa paitsi että rakastatte toisianne. Joka rakastaa toista on täyttänyt lain vaatimuksen." Room.13:8
Musta on helpompi rakastaa tai edes tykätä toisesta kuin itseään. Sillä en mää nyt itseäni rakasta, mutta hyväksymään oon jo alkanut. Hyväksymisen olen huomannut siinä, että olen sentään oikeasti oppinut kehumaan itseäni kun se on minusta oikeutettua.(tämä on kyllä ihan hyvä asia myös työhaastattelujen kannalta) Eiköhän se Jumala anna myös oikean hetken kussakin asiassa joten en ala panikoimaan, vaikka itselle sydän ei välttämättä roihua, vaikka monelle muulle se on jo syttynyt.
Voi olla et samasta aiheesta oon jonnekki blogii aikasemmin kirjottanu, kun tuli desavuu mut tätä mää nykyää ajattelen xD
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti