Syksyllä aloittanyt työt kotiseurakunnassa, jouluna valmistunut ja keväällä töiden tekoa ja uuden työn hakua. Jotenkin tänään tajusin kuinka paljon on tapahtunut isoja harppauksia elämässäni, vaikka syksyllä kuvittelin taantuneeni kun takasin takapajula Kaalimaahan tulin.
Olen saanut kokea niin monenmoista matkan aikana. Olen kokenut pettymystä itseäni kohtaan, saanut lohdutusta tuskailuihini ja saanut olla toisten tukena. Olen epäillyt itse kuitenkin, olenko oikeasti tehnyt tätä jälkimmäistä muuta kuin sanoissani. Miksikö tätä epäilen? Oma nauravainen ja rönsyilevä luonteeni on laittanut itseäni epäilemään sitä kuinka helppoa nuorten on tulla kertomaan asioistaan meikäläiselle. Haluaisin kuitenkin oikeasti olla myös se tukipilari ja apu kun sitä tarvitaan, kuten minulle on oltu kun itse olen tuskaillut asioissa, oli ne sitten hengellisiä tai iha tavallisia murkkuiän ongelmia.
Työhaastattelussa tulin kertoneeksi juuri tästä halustani erittäin painokkaasti ja tuntui kun minua olisi katsottu ehkä vähän hämmentynein ilmein. Oliko se sitten heille itsestäänselvää vai uusi juttu, tiedä häntä.
Tammi-helmikuun aikana en vielä tiennyt tulevatko toimeni jatkumaan vielä syksyllä vai päättyvätkö hommat toukokuuhun. Tämä oli nuorien mielestä erittäin tärkeä tieto tulevaisuuden kannalta. Itse ajattelin tuolloin että oikeastaan ajatus on mulle 50-50 enkä oikein osannut sanoa kantaani asiaan vaan keskityin siihen hetkeen sillä nykyhetkessähän olisi tärkeintä olla läsnä. Ainakin minun mielestäni, vaikka some meitä kovasti pitää kiinni kaikkialla muuallakin.
Nyt kun tilanne on kaikkien tiedossa, etten tule enää jatkamaan Kaalimaassa syksyllä olen saanut monenlaisia reaktioita eri ihmisiltä ja osa ovat hämmentäneet minua. Eräs tapahtuma sai herätettyä tajuntaani asti viimeistään vastauksen omaan kysymykseeni, olenko oikeasti osannut olla tukena kellekkään.
"Huomasin, että tiirailit taaksesi, kun et enää halunnut keskittyä siihen mitä teit. Luulin tosin, että tarkistaisit vain keitä sohvalla oli vielä paikalla. Hetkenpäästä tulit jo meidän luo sohville ja näytit miettivältä ja olit jo sanomassa jotain kun itse olin aloittamassa juttua muille sohvalla olijoille. Ja jatkoin jutun loppuun kun sanoit, että voit odottaa, mutta sinulla oli juuri minulle asiaa. Kun käännyin puoleesi sanoit samantien, että ethän sää oikeesti oo lähössä mihinkään. Silmissä oli silloin vielä selkeästi iloinen ilme vaikka huoli ilmeisesti painoi mieltäsi. Vastasin hetkeäkään miettimättä, että pakko kun viranhaltija tulee takaisin.
Huomaan silmiesi hieman kostuvan vaikka ne pysyi vielä toiveekkaina kun kysyit, että kai sää vie käyt täälä. En tietenkään voinut luvata asioita joista en tiedä, mutta jos vain ehdin niin miksi en kävisi. Alakuloisuutesi näkyi hetkessä ja toivoin ettet katsoisi minua niin pettyneen oloisena sillä en osannut suhtautua siihen. Hämmennykseni jälkeen halusin kuitenkin kannustaa sinua kohtaamaan muita aikuisia kehumalla heitä ja heittämällä läppää, että tehän saatte ammattilaisen amatöörin tilalle.
Yritit nyökytellä ymmärtäväisesti, mutta vastaukseni ei sinua miellyttänyt. Tämän takia tulin sinua lähemmäs ja sanoin sinulle, että voit ihan kaikessa rauhassa ottaa minuun yhteyttä jos haluat, eikä sinun tarvisi välittää ollenkaan, olenko lähellä. kaukana, töissä tai vapaalla.
Halasin sinua rohkaisumielessä kysyttyäbni onko se sinulle ok. Harvoin koen olevani halaus ihmisiä, mutta sinua se ilmeisesti helpotti vaikka silmistä pienet kyyneleet valuivat. Sanoin myös jääväni palloilemaan kylille jos en töitä löydä. Tämä sai sinut jo vähän hymyilemään sekä sanomaan, että pitäisikö soittaa XXseurakuntaan, että älkää nyt sitä sinne ottako. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun kuulin tuon lauseen , mutta sinun sanomana se ei tuntunut pahalta vaan vastaukselta: Kähis kyllä sää oot ollu tukena jos et monelle niin ainakin minulle."
Tää kellonaika ei ole tällaisten asioiden kirjoitteluun paras aika, mutta nyt tuli inspis ja tätä tulee nyt luultavasti enemmänkin käytettyä taas ja ulkoasua ehkä vähä muokattua jos jaksan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti